Um mês

Yksi kuukausi jo vierähtänyt Portugalissa ja tähän mennessä edelleen kaikki hyvin. Väillä on ikävä kaikkea (ihmisiä, koiria, omaa huonetta, ruokaa, tanssia tutussa ympäristössä..) suomesta, mutta sitten on taas päiviä kun kävelen koulusta kotiin hymyillen ja mietin kuinka onnekas olen. Kieli on edelleen mun ongelma... Ymmärrän vähän mistä ihmiset puhuu, mutta oman suun avaaminen tuottaa vaikeuksia. Helpottaa kuitenkin, kun välillä kuulee tsemppauksia ja eihän sitä kieltä voi kuukaudessa oppia kokonaan. Mä kuitenkin opiskelen ahkerasti joka päivä ja teen parhaani, ehkä se tästä joku päivä alkaa sujumaan.
En muistaakseni oo nyt lähiaikoina tehnyt mitään sen kummempaa, kuin käynyt koulussa, tiistaisin tanssitunnilla ja sitten viikonloppuisin ostareilla. Kuviakin oon ottanut tosi vähän, sillä mun puhelimesta a) loppuu tila b) loppuu aina akku c) kamerakin on vähän rikki d) puhelin tilttailee. Jottei mun elämä ihan tylsältä kuulosta niin kerron tännekkin nyt eilisestä illallisesta. Mentiin siis perheen kanssa illalliselle yhteen tosi mukavan oloiseen ravintolaan ja söin siellä ehkä tähän mennessä oudointa ruokaa mitä oon koskaan syönyt. Sammakon jalkoja! Mulla oli vähän omat ennakkoluuloni ja mietin uskallanko edes maistaa, mutta se oli oikeesti ihan syötävää.

Ensi viikonloppuna oonkin sitten perjantaista sunnuntaihin leirillä ja odotan innolla muiden vaihtareiden uudelleen tapaamista. Me pidetään siellä semmoinen kansainvälinen illallinen tai vastaavaa, eli kaikkien siis pitää tuoda jotain ruokaa omasta maastaan. Mun olisi tarkotus siis leipasta torstaina vähän pullia ja viedä niitä sitten kaikkien maisteltavaksi. En oo vielä täällä tehnyt muuta suomalaista ruokaa kuin makaroonilaatikkoa ja noh, se meni miten meni... Tarkotan siis että oli hyvää, muttei niin hyvää kuin suomessa tehty :D
Hirvee ikävä ja tarve saada fazerin suklaata ja jenkkiä! (vinkvink... ;))

Ps. komentoikaa mitä haluutte kuulla tai jotain juttu ideoita mitä voisin tänne blogin puolelle kirjottaa.

Beijinhos, Kaisa